Kolmipäiväinen sokerihumala

Kuukauden paastoaminen päättyi (jesss!) ja edessä on Seker bayram. Kolmipäiväisen sokerijuhlan perinteisiin kuuluu makean syönti ja kyläily. Lapset kiertävät ovelta ovelle toivottamassa hyvää bayramia ja keräämässä karkkia tai taskurahaa.

Nuoremmat sukulaiset visiteeraavat vanhempia ja suutelevat heitä kädelle. Vierailut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä: hyvän bayramin toivotukset, pala baklavaa, kupillinen teetä ja seuraavaan paikkaan. Parin päivän ahkeran kyläilyn jälkeen hampaita pakottaa.

Kylässähän on aina mukava käydä, varsinkin kun turkkilaiset ovat aidosti vieraanvaraisia ja sydämellisiä, mutta opettelua tapakulttuuri on vaatinut. Ensimmäisinä bayrameina olin ihmeissäni, kun mies (opas, tuki ja turva) talutettiin ovelta herrain huoneeseen ja minulle osoitettiin paikka naisten seurassa.

Paikallisilla on aina kaksi olohuonetta, sillä vieraita voi tupsahtaa kerralla jopa neljäkymmentä. Suomessa saatettaisiin jakaa porukka perheittäin eri huoneisiin, mutta varsinkin vanhoillisissa turkkilaiskodeissa mustafat ja fatmat istuvat erikseen. Sieltä sitten kuikuillaan toinen toistaan, että jokos tässä vaihdetaan seuraavaan kyläpaikkaan. Turkkilaisten mielestä näin lienee käytännöllisintä: rouvat voivat juoruta ja vaihdella reseptejä (en osaa yhtäkään ulkoa) ja herrat puhua bisneksiä ja politiikkaa (minäkin tahtoisin!).

Lähtiessä halataan, pussataan ja laitetaan taskut täyteen karkkia. Vierailun aikana turkkilainen kotitonttu on kääntänyt kengät menosuuntaan, jotta ne on helppo sujauttaa jalkaan.

Iyi bayramlar arkadaslar!

Turkkilainen viisiminuuttinen

– Beş dakika, viisi minuuttia, sanoo pesukoneen korjaaja illalla kello yhdeksän ja lähtee hakemaan varaosia kaupungin toiselta laidalta. Jatkan tyynesti iltapuuhiamme ja toivon, että jo huomenna päästäisiin pyykinpesuun.

Turkkilainen viisiminuuttinen voi tarkoittaa mitä tahansa puolesta tunnista kokonaiseen päivään. Joskus voi mennä kaksikin päivää. Silti joka paikkaan on viiden minuutin matka ja kaikki asiat pesukoneen asennuksesta hissin korjaamiseen voidaan tehdä samassa ajassa. Kutsun tätä turkkilaiseksi yltiöoptimismiksi.

Turkkilaiset todella uskovat, että esimerkiksi hissin voi korjata viidessä minuutissa. Siis kolmessa sadassa sekunnissa. Ja ehkä sen voikin: sen jälkeen, kun vika on ensin löydetty, siihen tarvittavat työkalut on otettu esiin, tuumailtu, kokeiltu, kilautettu kaverille ja sitten lopulta – vian korjaaminen todella saattaa viedä sen viisi minuuttia.

Länsimaissa aika kulkee luotisuoraan eteenpäin pendolinon tavoin. Idässä ajan pikajuna pysähtelee, palaa välillä takaisin ja ottaa ohikulkijoita kyytiin myös pysäkkien välissä.

Kulttuurin tutkijat puhuvat yksiaikaisesta ja moniaikaisesta aikakäsityksestä. Me yksiaikaiset olemme sisäänpäin kääntyneitä, hiljaisia ja työkeskeisiä. Keskitymme yhteen asiaan, teemme sen ja siirrymme seuraavaan. Meille aikataulujen noudattaminen on tärkeätä ja asioiden hoitaminen tapahtuu mieluiten virallisia kanavia pitkin. Suunnittelemme työtehtävämme huolellisesti ja pysymme suunnitelmissamme. Noudatamme yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä ja työskentelemme määräaikoina.

Turkkilainen on moniaikainen: hän tekee monta asiaa samanaikaisesti, on ulospäin suuntautunut ja puhelias. Hän on toiminnoissaan ihmiskeskeinen ja käyttää suhteita avukseen. Hän suunnittelee tekemisensä pääpiirteittäin ja muuttaa suunnitelmiaan luovasti. Turkkilainen on utelias, viihtyy ryhmässä ja työskentelee milloin vain. Hänelle aikataulut ovat joustavia ja vain lopputulos ratkaisee.

Joka kerta, kun palaan lomalta Suomesta Turkkiin, joudun kääntämään sisäisen asemankelloni idän aikaan. Nykyisin se onnistuu jo paremmin. Ehkä jonakin päivänä en enää pääsekään pendolinon kyytiin.

Naisten hotelli

Turkish Daily News kertoi eilen pienestä Image-hotellista lähellä Marmarista, jossa työskentelee ainoastaan naisia. Miespuoliset työntekijät saivat lähteä, sillä he eivät saaneet flirttailultaan töitään tehdyksi.

Sama tarina toistui seitsemän vuoden ajan. Joka kerta, kun hotellinjohtajatar Pelin Yücel teki yllätystarkastuksia, tarjoilijat ja vastaanottovirkailijat löytyivät ties mistä lirkuttelemasta hotellin asukkaiden kanssa. Kenkää tuli, mutta sama peli jatkui uuden työntekijän kanssa.

Tänä kesänä johtajatar sai tarpeekseen. Kun baarimikko toisensa perään katosi englantilaisleidien perässä naistenhuoneeseen, johtajatar marssi omistajan juttusille ja ilmoitti, että tähän hotelliin palkataan tästä lähtien vain naisia. Ja niin baarimikot vaihtuivat baarimareihin.

Nyt naiset puhdistavat uima-altaan, tekevät korjaustyöt ja huolehtivat hotellin yövartioinnista. He valmistavat ruoan, siivoavat huoneet ja ottavat vieraat vastaan. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä. Niin on myös hotellin omistaja Mehmet Taner Üzümcüoğlu. Hän luottaa 27-huoneen hotellinsa naisten käsiin, sillä hänen mielestään yksi nainen vastaa tuhatta miestä.

Hyvää päivää, nimeni on Boncuk!

Olen Sea Starin virallinen kotikissa. Oikeastaan olen yövartijamme Salih beyn mirri, sillä hän se minut pelasti peukaloisena pentuna ja juotti pipetillä maitoa.

Kasvoin yhdessä näiden talojen kanssa. Nyt vietän kissanpäiviä varjossa lekotellen, illan suussa siirryn lämpimille kaakeleille kellimään. Tykkäisin kovasti terottaa kynsiäni oliivipuun kylkeen, mutta Adnan bey ei anna. Hän on Sea Starin työnjohtaja ja näyttää ihan Muumipapalta.

Minulla on paljon ystäviä eri maista. Eräskin suomalaisperhe hemmotteli minua niin, että heidän lähtönsä jälkeen itkin monta iltaa. Lapsista pidän erityisesti, sillä he jaksavat silittää punaista turkkiani loputtomiin. Joskus myös Hüsseyin-setä pysähtyy ja nostaa minut syliinsä. Hän on Sea Starin yleismiesjantunen ja kulkee aina juoksujalkaa. Minulle hän sanoo: ’Muista olla varovainen pikku kedi’. Ja minä painan kuononi hänen auringonpaahtamaa poskeaan vasten ja nuolaisen hikikarpalot pois.

Pari kuukautta sitten Hüsseyin löysi minut huonokuntoisena ikkunan alta. Olin jahdannut varpusia, kun jalkani äkkiä lipesi. Minut vietiin heti eläinlääkärille ja lonkkani laitettiin paikoilleen. Muutaman viikon linkattuani pääsin taas hätyyttämään lintuja.

Eräänä päivänä kuulin, miten rakentaja suunnitteli laittavansa kaloja puutarhan altaaseen. En ollut uskoa karvaisia korviani! Kyllä minua keljutti, kun se rakentajan vaimo ei antanutkaan niitä kaloja tuoda. Olisin minä ne kyllä pyydystänyt ennen kuin ehtivät sanoa kissaakaan.

Erityisen perso olen ravun pyrstöille. Salih tuo niitä minulle paikallisesta kalaravintolasta ja voi nam, että on hyvää. Siinä vasta kunnon mies, jolla on sydän paikallaan.

Matkailussa huippulukemat

Syyskuu on vilkasta matkailuaikaa Turkin Välimeren alueella. Antalyan kentälle on syyskuun ensimmäisten viikkojen aikana laskeutunut lähes 600 000 matkailijaa. Tämän vuoden aikana matkailijoita on ollut jo yli 7 miljoonaa ja vuoden loppuun mennessä kokonaisluvun odotetaan nousevan 9 miljoonaan. Kasvua viime vuodesta on peräti 19 prosenttia.
Turkin Rivieralla tehdään tosissaan töitä matkailun edistämiseksi. Matkailu- ja kulttuuriministeriön ensi vuoden suunnitelmasta selviää, että Turkki on mukana yli 100 kansainvälisessä messutapahtumassa. Niiden joukossa myös Helsingin Matka 2009 messut.

Inşallah - ja mitä ikinä se tarkoittaakaan

Se on kuulkaa sillä lailla, että minä tahdon muuttaa sinne Sea Stariin. Eilisen kerrosten juoksentelun seurauksena aloitin illalla hellän painostuksen.

– Aiotaanko me muuttaa sinne?
– Mmmm.
– Milloin me voitais muuttaa?
– Hmmmm.
– Mistä kerroksesta me voitais ostaa se asunto?
– Mmmmmmm.

Kun en saanut haluamaani vastausta, otin järeämmät keinot käyttöön.
– Kuule, jos me ei pian muuteta, kahlitsen itseni uima-altaan kaiteeseen enkä lähde pois.

Ai auttoiko? Mies katsoi minua hitaasti ja sanoi: inşallah. Miten niin inşallah?

Turkkilaiset välttävät sanomasta mitään varmasti. Sen sijaan he sanovat jokaisen suunnitelman loppuun inşallah, joka jättää asian ilmaan. Inşallah – jos Luoja suo. Arvatkaa vain, onko tämä pikkuruinen sana tuottanut minulle ongelmia.

Pyydän ystäviä kylään ja he sanovat, että joo – inşallah. Mikä inşallah? Eikö ne oikeasti haluakaan tulla?

Suunnittelen lomamatkaa ja kysyn mieheltäni, mennäänkö jouluksi Suomeen. Ja mitä sanoo mieheni: inşallah.

Suomalainen haluaa selkeän vastauksen. Se on joko tai. Joko tulette tai ette. Joko mennään tai ollaan menemättä. Mutta turkkilaiselle se on ehkä. On parempi vain elää elämää ja toivoa parasta.

Jokin on aivan erityisesti kohdallaan

Terveisiä Sea Starista. Kävin taas ihastelemassa puutarhaa, joka muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Tekojärvi on valmis, vesiputous solisee rauhoittavasti ja istutukset ovat paikoillaan. Ruohonsiemenet on kylvetty ja hetkenä minä hyvänsä multa alkaa pukata hentoa vihreää. Yritän ihan oikeasti pidätellä innostustani ja olla asiallinen, mutta minun on pakko hehkuttaa: Sea Star näyttää aivan ihanalta!

Kiipesin talojen eri kerroksiin ihailemaan maisemia. Jos asuisin tässä, katselisin aamuisin merelle ja iltaisin linnoituksen valoja. Tuolta taas näkisin upean vuoristonäkymän 180 asteen leveydeltä. Tästä kulmasta saisin ihailla puutarhaa koko komeudessaan.

Kun tulin ensimmäisen kerran Alanyaan, tunsin tulleeni kotiin. Ehkä miehellänikin oli asian kanssa jotakin tekemistä, mutta myös paikka itsessään oli erityinen. Feng shuiksikin sitä kutsutaan: meri, vuoret ja linna muodostivat tasapainoisen kokonaisuuden.

Tuo sama tunne läikähtää rinnassani, kun tulen Sea Stariin. Jokin on aivan erityisesti kohdallaan. Ehkä se on Emine-arkkitehdin viisaus asemoida talot siten, että kaikista on hyvät näkymät joka suuntaan. Tai Melike-arkkitehdin taito loihtia erivärisistä marmoripinnoista kauniita kokonaisuuksia. Tai ajatus siitä, että alakerrassa lämpiää suomalainen sauna.

Burasi Türkiye!

Kävelin aamulla töihin. Parin kilometrin matkalla minulle toivotettiin hyvät huomenet kolme kertaa ja pyydettiin kaksi kertaa rannalle. Kiitin kohteliaasti turkiksi ja sanoin tulevani joku toinen kerta. Biitsipojat hyppäsivät tieltäni ketterästi kuin oravat ja pyytelivät anteeksi. Paikallista naista ei sovi häiritä.

Aikaisemmin olisin murissut liian tuttavallisille rantapojille, mutta nyt heidän tervehtimisensä tuntuivat kotoisilta. Sopeutuminen on vienyt seitsemän vuotta. Siinä ajassa olen oppinut myös poskisuudelmat, jatkuvat kuulumisten kyselyt, kädelle suutelun, terlikkien (tohveleiden) käytön, sanomaan masallah tarvittaessa ja olemaan sanomatta mitään varmasti. Ja sen, että vieraat voivat tulla kylään vaikka keskiyöllä, sillä he ovat jumalan lahja.

Suomessa käydessäni minua puhutellaan usein turkkilaiseksi. Nykyisin olen kuitenkin tietoisempi suomalaisuudestani kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuuriin sopeutuminen ei tarkoita sitä, että muuttuu osaksi valtaväestöä. Pikemminkin se on ymmärtämistä, hyväksymistä, omista tutuista tavoista luopumista ja uusien omaksumista. Ja pikkuisen myös periksi antamista.

Kun asiat eivät suju samalla tavalla kuin kotimaassa – sähköt menevät, vettä ei tule ja tapaamisajat eivät pidä – meillä tänne muuttaneilla on tapana todeta: burasi Türkiye, tämä on Turkki. Samalla muistutamme itseämme siitä, että kulttuurieroja vastaan on ihan turha taistella. Paikallinen kulttuuri on aina ollut ja tulee aina olemaan, meistä ei ole sen muuttajiksi. Mutta onneksi sopeutumisen vastalahjaksi saa ystävällisiä hymyjä ja uusia ystäviä, jotka ovat aina valmiina auttamaan.

Turkin asuntomarkkinat kiinnostivat Helsingissä

Kultaiset Neliöt LKV:n ja Cimrin Constructionin yhteinen turkkilainen ilta pidettiin 26. elokuuta Helsingissä. Ravintola Antiokia Atabariin saapui yli 20 kiinnostunutta kuulijaa, joista osa on jo tänä syksynä tulossa käymään Alanyassa.

Kultaisten Neliöiden Juha Kuusinen piti erittäin hyvin valmistellun esityksen Turkin asuntomarkkinoista ja Sükrü Cimrin vastaili rakennuttajana asiakkaiden kiperiin kysymyksiin. Saimme nauttia turkkilaisesta tunnelmasta, hyvästä ruoasta ja viinistä.

Lämmin kiitos kaikille osallistuneille - nähdään Alanyassa!

Samettinen iltauinti

Palasin juuri Suomesta, jossa odottelin kuukauden ajan uintikelejä - turhaan. Päästyäni takaisin Alanyaan, halusin veteen. Meri velloi rauhattomana, joten päätin testata Sea Starin uima-altaan.

Vaikka aurinko oli jo laskenut, laatat tuntuivat vielä lämpimiltä jalan alla. Pulahdin altaaseen, johon värikkäät LED-valot loivat vedenalaisen ilotulituksen. Kelluessani pehmeässä vedessä saatoin kuvitella, miltä Kleopatrasta on tuntunut aasinmaidossaan. Ympärilläni oli lämmintä samettia, taivaalla tuikki tähti suoraan Turkin lipusta.

Uin altaan päästä päähän ja reunasta reunaan. Porealtaan kuohuissa viimeinenkin kiristävä lihas rentoutui, ja matkan rasitukset olivat tiessään. Valtava allas muistutti illan pimeydessä värikästä satumetsän lampea.

Uinnin jälkeen kuivattelin iltatuulessa ja silittelin yövartijan Boncuk-kissaa. Oli mukavaa olla taas kotona.