Kävelin aamulla töihin. Parin kilometrin matkalla minulle toivotettiin hyvät huomenet kolme kertaa ja pyydettiin kaksi kertaa rannalle. Kiitin kohteliaasti turkiksi ja sanoin tulevani joku toinen kerta. Biitsipojat hyppäsivät tieltäni ketterästi kuin oravat ja pyytelivät anteeksi. Paikallista naista ei sovi häiritä.
Aikaisemmin olisin murissut liian tuttavallisille rantapojille, mutta nyt heidän tervehtimisensä tuntuivat kotoisilta. Sopeutuminen on vienyt seitsemän vuotta. Siinä ajassa olen oppinut myös poskisuudelmat, jatkuvat kuulumisten kyselyt, kädelle suutelun, terlikkien (tohveleiden) käytön, sanomaan masallah tarvittaessa ja olemaan sanomatta mitään varmasti. Ja sen, että vieraat voivat tulla kylään vaikka keskiyöllä, sillä he ovat jumalan lahja.
Suomessa käydessäni minua puhutellaan usein turkkilaiseksi. Nykyisin olen kuitenkin tietoisempi suomalaisuudestani kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuuriin sopeutuminen ei tarkoita sitä, että muuttuu osaksi valtaväestöä. Pikemminkin se on ymmärtämistä, hyväksymistä, omista tutuista tavoista luopumista ja uusien omaksumista. Ja pikkuisen myös periksi antamista.
Kun asiat eivät suju samalla tavalla kuin kotimaassa – sähköt menevät, vettä ei tule ja tapaamisajat eivät pidä – meillä tänne muuttaneilla on tapana todeta: burasi Türkiye, tämä on Turkki. Samalla muistutamme itseämme siitä, että kulttuurieroja vastaan on ihan turha taistella. Paikallinen kulttuuri on aina ollut ja tulee aina olemaan, meistä ei ole sen muuttajiksi. Mutta onneksi sopeutumisen vastalahjaksi saa ystävällisiä hymyjä ja uusia ystäviä, jotka ovat aina valmiina auttamaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti